last days

pakkailen tääl elämääni pahvilaatikkoihin ja vuodatan tuskasia kyyneleitä tulipunasista ja kirvelevistä silmistäni. kohta vihdoin alkaa uus elämä, raumalla.
mun pitäis kyl nukkuu. torkahtelen ties minne ja väsyttää niin hitosti. ehkä 8h nukkunu täl viikol ? hyvin menee. mutjoo mä palaan nyt pakkaamaan ja itkeskelemään tonne kellarin puolelle. heipsan murut !

tuff puff ja pöks

taas on viikko menny eteenpäin laittoman lujaa tahtia. siis ei mun elämäs mee lujaa. ainaka kauheen.
psyykkisesti ok, fyysisesti vituillaan.  tai no tiedä tosta psyykkisestäkään...
oon kipee. viimeks helmikuus 2010 ollu ? kannattaa pussata flunssasta ihmistä :) oli se kyl sen arvosta kieltämättää. jos jotain tunnetta inhoon, ni rakastumista. siis sehän on ihana tunne, mut silti. musta tulee pian ihan sokee kaikelle, ko kuljen vaan pää pilvissä ja haavemaailmoissa. tosin ollaan me puhuttu tän kyseessä olevan jätkän kans seurustelustaki jo. mulla kesti tosi kauan myöntää itelleni, että tää kaikki on totta, eikä unta. kolme hiton pitkää vuotta odottamista ja haaveilemista. ja nyt se tapahtuu.
ja palataan taas aiheeseen. pelasin sitte viikonloppunaki flunssassa. pahensi vaan tilannetta. fiksua minä. ei siinä, reisiki petti ja sattuu ihan mukavasti... ja nyt tätä yskää ja niiskutusta vaan jatkuu. tulin eilen raumalta loimaalle. "joo meen kotiin, ko mulla on perjantaina nimpparit..." tekosyitä. halusin vaan nähdä tän yhden, vain ja ainoastaan sen. mun sattuu silmätki. varmaan meikkien takia.. tosin mun on silmät punottanukki jo jonki aikaa. voi ehkä johtuu siitäki, et oon nukkunu helkkarin vähän viimesten parin viikon aikana. 4-5h yös ei oo enää kovin terveellistä.
se siitä fyysisestä osuudesta.
oon psyykkisesti aika sekava ihminen. mulla on hyvä olla, mut samalla mun sisällä on todellinen pyörremyrsky. mun on hyvä olla raumalla, mut aina ko tuun loimaalle, mua alkaa masentaa kauheesti. ainut mikä saa mut tänne loimaalle palaamaan, on rakkaus. en jaksa ruveta hempeilemään siitä nyt.
välit äitin kans on todella kireet. ei oikeen paranna tätä mun sairauttani, ko pitäs saada kaikki mahdollinen tuki yms, mut ei tunnu tota ymmärrystä heruvan minkäänvertaa. tuntuu tosi paskalta, ko eilenki ko tulin kotiin, ni äiti oli penkonu mun koko huoneen taas ympäri. ja nyt se ei ees sano mulle sanaaka. kysy vaan, "niin koska sulla on siel raumalla se psykiatri?" onneks pääsen sunnuntaina taas raumalle. sitä ennen haluisin nähdä tän yhden ihmisen. josta puhun nykyään kokoajan... ! haluisin nähä myös veeran. me ei olla nähty pitkäänpitkään aikaan.
mun sattuu silmät niin paljon, et meen ummistaa ne hetkeks aikaa. heipppa !